KKO:1999:63
- Asiasanat
- Oikeudenkäyntimenettely - Väittämistaakka
- Tapausvuosi
- 1999
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S98/970
- Taltio
- 1337
- Esittelypäivä
Rintaperilliset A, B ja C eivät olleet käräjäoikeudessa rintaperillistä D vastaan ajamansa lakiosan täydennyskanteen perusteeksi vedonneet perittävän tarkoitukseen suosia lahjoituksella D:tä A:n, B:n ja C:n vahingoksi. Koska A, B ja C olivat vedonneet ainoastaan lahjoituksen ennakkoperintöluonteeseen, käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Hovioikeus katsoi, että vaikka A, B ja C eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi perittävän suosimistarkoitukseen, käräjäoikeus olisi voinut perustaa tuomionsa siihen, että kanteessa tarkoitettu lahja oli perintökaaren 7 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitettu suosiolahja.
Ään.
Perittävän tarkoitus hänen lahjoittaessaan omaisuuttaan ei ollut vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttava seikka. Vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta on ollut välttämätöntä vedota ainoastaan kantajien oikeutta lakiosaan loukkaavaan lahjoitukseen.
OK 24 luku 14 § 2 mom (1064/1991)OK 25 luku 14 § 2 mom (1052/1991)
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Kanne Helsingin käräjäoikeudessa
A, B ja C kertoivat D:tä ja toista henkilöä vastaan ajamassaan kanteessa, että asianosaisten äiti E oli 9.8.1988 allekirjoitetulla lahjakirjalla lahjoittanut vastaajille eräät asunto-osakkeet. Lahjakirjassa ei ollut ennakkoperinnön luonteen kumoavaa mainintaa, joten kyseessä oli ennakkoperintö. E oli kuollut 28.11.1995.Aa ja hänen myötäpuolensa eivät voineet saada lakiosiaan pesässä jäljellä olevasta omaisuudesta. Sen vuoksi he vaativat, että D velvoitetaan suorittamaan heille kullekin lakiosan täydennystä.
Vastaus
D kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Olosuhteisiin katsoen oli otaksuttava E:n tarkoittaneen lahjan muuksi kuin ennakkoperinnöksi.
Käräjäoikeuden tuomio 4.12.1996
Käräjäoikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi selvitetyksi, että E oli halunnut lahjoituksella suosia vastaajia kantajien kustannuksella. E:n tarkoitus ja hänen määräyksensä lahjoituksen luonteesta kumosi lahjoituksen ennakkoperintöluonteen. Kantajat olivat kirjallisessa valmistelussa vedonneet siihen, että E oli ilmeisesti tarkoittanut lahjoituksella suosia vastaajia kantajien vahingoksi, mutta suullisessa valmistelussa he olivat nimenomaisesti ilmoittaneet, että kysymyksessä ei ollut suosiolahja vaan ennakkoperintö. Koska kantajat olivat vedonneet ainoastaan lahjoituksen ennakkoperintöluonteeseen ja koska E:n suosimistarkoituksen takia lahjoitus ei ollut ennakkoperintöä, käräjäoikeus hylkäsi D:hen kohdistetun kanteen.
Helsingin hovioikeuden tuomio 19.5.1998
A ja hänen myötäpuolensa hakivat muutosta ja vetosivat vaihtoehtoisesti siihen, että E oli antanut D:lle muunlaisen perintökaaren 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetun lahjoituksen kuin ennakkoperinnön, joka lahjoitus esti heitä saamasta E:n jälkeen heille kuuluvia lakiosia. A ja hänen myötäpuolensa lausuivat, että kannetta oli ajettu ennakkoperintöperusteella, koska kantajien tiedossa ei ollut ollut sellaisia seikkoja, jotka olisivat muuttaneet lahjan luonteen muuksi. Vasta pääkäsittelyssä viimeksi kuultu todistaja oli kertonut E:n sanoneen, ettei lahjaa ollut tarkoitettu ennakkoperinnön luonteiseksi. Kantajilla ei ollut ollut mahdollisuutta vedota tähän todistajan pääkäsittelyn viime minuuteilla vahvistamaan seikkaan. Tämän vuoksi heillä käsityksensä mukaan oli oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin (1064/1991) nojalla oikeus vedota siihen vielä hovioikeudessa.
Hovioikeus lausui, että asianosaisella on vetoamistaakka oikeustosiseikkoihin eli oikeudellisesti relevantteihin faktoihin. Sen sijaan todistustosiseikan huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi siihen vedonnut. Riittävää on, että se sisältyy jutussa laillisesti kertyneeseen todistusaineistoon. Lain tulkitseminen taas kuuluu tuomioistuimelle, joka saa soveltaa asianosaisen vetoamaan konkreettiseen oikeustosiseikkaan sellaistakin säännöstä, jota asianosainen ei ole ottanut huomioon.
Otettaessa kantaa A:n ja hänen myötäpuoltensa vaatimukseen, että hovioikeuden tulisi tutkia lahjoitus suosiolahjana, keskeinen ongelma oli, oliko lahjoituksen luonnehdinnassa suosiolahjaksi kysymys oikeustosiseikkaan vetoamisesta vai kanteen kohteena olevan lahjoituksen oikeudellisesta luonnehdinnasta. Jos kysymys oli ollut lahjan oikeudellisesta luonnehdinnasta, käräjäoikeus olisi voinut tutkia kanteen myös suosiolahjana siitä huolimatta, että kantajat olivat määrittäneet sen ennakkoperinnöksi. Samoin keskeisenä ongelmana oli, oliko E:n tarkoitus lahjaa annettaessa oikeustosiseikka vai ei.
Oleellinen oikeustosiseikka oli osakkeiden lahjoitus. Kantajat olivat vedonneet siihen kanteensa perusteena ja vaatineet pesän varoihin lisättäväksi lahjan määrän, jolla D oli asetettu heitä parempaan asemaan. Näin ollen kantajat olivat tuoneet esiin relevantit tosiasiat lahjoituksen katsomiseksi joko ennakkoperinnöksi tai suosiolahjaksi. Käräjäoikeus olisi näin ollen ja ottaen huomioon myös vastaajien lausumat voinut kantajien ennakkoperintöä koskevista lausumista huolimatta tutkia kanteen esitettyjen vaatimusten ja niiden tueksi vedottujen seikkojen perusteella myös suosiolahjana. Kummaksi lahja katsottiin, riippui esitetystä näytöstä ja tuomioistuimen oikeudellisesta harkinnasta.
Mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että A ja hänen myötäpuolensa voivat vedota lahjan luonnehdintaan suosiolahjaksi hovioikeudessa. Tämän vuoksi hovioikeus tutki vaatimuksen.
Hovioikeus katsoi, että osakkeiden lahjoitus ei ollut ollut ennakkoperintö vaan suosiolahja. Koska D oli hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun, jonka mukaan kysymyksessä oli ollut suosiolahja, ei ollut estettä hyväksyä kanne häntä vastaan hovioikeudessa tällä perusteella.
Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja velvoitti D:n suorittamaan A:lle ja tämän myötäpuolille kullekin erikseen lakiosan täydennystä.
Esittelijän, viskaali Mälkin mietintö:
D ja jutun toinen vastaaja olivat molemmat haastehakemuksen johdosta antamissaan kirjallisissa vastauksissa kertoneet, että heidän E:ltä saamansa lahja ei ollut ennakkoperintöä. Toisen vastaajan vastauksessa oli väitetty, että lahjan tarkoitus olisi jopa ollut jättää muut sisarukset kokonaan perinnöttömiksi. Kanneperustetta käräjäoikeuden valmisteluistunnossa täsmennettäessä A:n ja tämän myötäpuolten puolesta oli kuitenkin ilmoitettu, että kannetta ajettiin ainoastaan ennakkoperintöperusteella ja että kysymyksessä ei ollut suosiolahja. Kysymys suosiolahjasta ei siten ollut A:n ja tämän myötäpuolten väittämin tavoin noussut esille vasta pääkäsittelyn lopussa, eikä asiassa ollut tullut esille sellaisia seikkoja, joiden perusteella heillä voitaisiin katsoa olleen pätevä aihe olla vetoamatta suosiolahjaperusteeseen jo käräjäoikeudessa. Sen vuoksi esittelijä mietinnössään ehdotti, että hovioikeus jättää A:n ja tämän myötäpuolten vetoamisen kyseiseen perusteeseen oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin (1052/1991) nojalla ottamatta huomioon.
Pääasian osalta esittelijä ehdotti mietinnössään käräjäoikeuden tuomion jättämistä pysyväksi.
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
D:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan hän vaati hovioikeuden tuomion kumoamista. A myötäpuolineen oli perustanut kanteensa pelkästään siihen, että kyseessä oli ennakkoperintö, mikä oli eri asia kuin suosiolahja. He eivät saaneet enää hovioikeudessa vedota toissijaisena perusteena siihen, että kysymyksessä olisi suosiolahja.
A ja hänen myötäpuolensa antoivat pyydetyn vastauksen.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 26.5.1999
Perustelut
Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 14 §:n 2 momentin (1064/1991) mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Lainkohdassa tarkoitetaan seikalla oikeustosiseikkaa eli vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa. Oikeustosiseikkaan vetoamisesta eli väittämistaakasta on kyse silloin, kun asianosaisen tarkoituksena on saada seikka ratkaisun perusteeksi. Väittämistaakka ei koske todistustosiseikkoja eikä oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia. Vetoaminen tiettyihin lainsäännöksiin tai oikeusperiaatteisiin ei sen vuoksi ole yleensä välttämätöntä.
A, B ja C ovat kanteellaan vaatineet D:n velvoittamista suorittamaan heille lakiosan täydennystä. Vaatimuksensa perusteeksi A ja hänen myötäpuolensa ovat vedonneet siihen, että E oli lahjoittanut omaisuuttaan D:lle.
A ja hänen asiakumppaninsa eivät ole käräjäoikeudessa vedonneet E:n tarkoitukseen suosia lahjoituksella D:tä A:n ja tämän myötäpuolten vahingoksi. E:n tarkoitus hänen lahjoittaessaan omaisuuttaan ei kuitenkaan ole vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttava seikka, kun kysymys on rintaperillisten välisistä suhteista. Vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta on ollut välttämätöntä vedota ainoastaan kantajien oikeutta lakiosaan loukkaavaan lahjoitukseen.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Virkaa toimittava nuorempi oikeussihteeri Antila esitti seuraavan mietinnön:
Korkein oikeus lausunee perusteluinaan:
A, B ja C ovat kanteellaan vaatineet D:n velvoittamista suorittamaan heille lakiosan täydennystä. Vaatimuksensa perusteeksi A ja hänen myötäpuolensa ovat vedonneet siihen, että E oli lahjoittanut omaisuuttaan D:lle. Kanne on käräjäoikeuden valmisteluistunnossa perustettu nimenomaisesti siihen, että lahjoituksessa oli kysymys E:n antamasta ennakkoperinnöstä eikä suosiolahjasta.
Käräjäoikeus on katsonut lahjoituksen olleen suosiolah- ja ja hylännyt kanteen. A ja hänen myötäpuolensa ovat valittaessaan hovioikeuteen vedonneet kanteensa tueksi toissijaisesti siihen, että E oli kanteessa tarkoitetulla lahjoituksella tarkoittanut suosia D:tä heidän vahingokseen. Hovioikeus on katsonut, että jo käräjäoikeus olisi esitettyjen vaatimusten ja niiden tueksi vedottujen seikkojen perusteella voinut tutkia kanteen myös suosiolahjaa tarkoittavana. Tältä osalta Korkein oikeus toteaa seuraavan.
Asiassa sovellettavan oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 14 §:n 2 momentin (1064/1991) mukaan tuomiota asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Lainkohdassa tarkoitetaan seikalla oikeustosiseikkaa eli vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa.
Lakiosan täydennysvelvollisuudesta säädetään perintökaaren 7 luvun 8 §:n 1 momentissa, jonka mukaan muun muassa se, jolle perittävä eläessään on antanut saman luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitettua omaisuutta, on velvollinen vastaamaan sen täyttämisestä, mitä perillisen lakiosasta puuttuu. Viimeksi mainitussa lainkohdassa tarkoitettua omaisuutta on muun muassa perittävän antama ennakkoperintö ja suosiolahja. Ennakkoperintöä on muun muassa sellainen perittävän eläessään rintaperilliselleen antama omaisuus, joka perintökaaren 6 luvun 1 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan vähennetään saajansa perinnöstä, kun muuta ei ole määrätty tai olosuhteisiin katsoen otaksuttava tarkoitetun. Säännös perustuu olettamukseen, ettei perittävä ole tarkoittanut suosia ennakkoperinnön saajaa muiden rintaperillistensä kustannuksella. Suosiolahja on muun muassa perittävän jälkeläiselleen antama sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu suosia sen saajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi.
Lakiosan täydennysvelvollisuuden välttämättömänä edellytyksenä on siis paitsi perittävän tekemä lahjoitus sinänsä myös se, että lahja on luonteeltaan perintökaaren 7 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitettua omaisuutta. Kun rintaperillinen edeltä ilmenevin tavoin on vastuussa lakiosan täydentämisestä siitä riippumatta, onko perittävän hänelle tekemä lahjoitus ollut ennakkoperintöä vai suosiolahja, lakiosan täydennyskanteen perusteeksi on mahdollista vedota lahjoituksen ohella vaihtoehtoisina seikkoina lahjoituksen ennakkoperintöluonteeseen ja lahjan antajan suosimistarkoitukseen. Tästä huolimatta ei ole oikeudellisesti merkityksetöntä, mihin lahjan antajan tarkoitusta koskevaan seikkaan kantaja on perustanut kanteensa. Jos lakiosan täydennystä vaativa on hänelle kantajana kuuluvaa määräämisvaltaa käyttäen vedonnut kanteensa perusteeksi vain toiseen mainituista seikoista, tuomioistuin ei oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan saa perustaa tuomiotaan sellaiseen lahjan antajan tarkoitusta koskevaan seikkaan, johon kantaja ei ole vedonnut.
Edellä esitetystä seuraa, että A:n ja hänen myötäpuoltensa olisi tullut kanteensa tueksi nimenomaisesti vedota paitsi lahjoitukseen sinänsä myös E:n suosimistarkoitukseen, jotta käräjäoikeus olisi saanut hyväksyä lakiosan täydennysvaatimuksen sillä perusteella, että E oli lahjoituksella tarkoittanut suosia D:tä A:n ja tämän myötäpuolten vahingoksi. Tässä suhteessa ei ole merkitystä sillä, mihin seikkoihin vastaajat ovat kanteen kiistämisen perusteeksi vedonneet. Kun a ja hänen myötäpuolensa edellä todetuin tavoin eivät ole käräjäoikeudessa vedonneet suosimistarkoitukseen, käräjäoikeus ei olisi voinut hyväksyä kannetta sillä perusteella, että lahjoitus oli suosiolahja.
A ja hänen myötäpuolensa ovat katsoneet, että he ovat saaneet vedota kanteensa perusteeksi suosimistarkoitukseen vielä hovioikeudessa, koska se oli tullut käräjäoikeudessa esille ja heidän tietoonsa vasta pääkäsittelyssä viimeisenä kuullun todistajan kertomuksesta. He ovat katsoneet myös, että heidän oikeutensa lakiosan täydennykseen ei saisi estyä prosessuaalisten säännösten vuoksi, kun lakiosa on täydennettävä, olipa kysymyksessä ennakkoperintö tai suosiolahja.
Asiassa sovellettavan oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin (1052/1991) mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan alioikeudessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.
Lainkohdan sanamuodon mukaan se, että asian ratkaisu muodostuu aineellisoikeudellisesti virheelliseksi, ellei valittaja saa vedota uuteen seikkaan hovioikeudessa, ei ole sellainen syy, jonka vuoksi uuteen seikkaan vetoaminen vasta hovioikeudessa voitaisiin sallia. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 15/1990 vp. s. 126) on kuitenkin todettu, että pätevä syy uuden selvityksen esittämiselle voi olla olemassa myös silloin, kun todiste aivan oleellisesti vaikuttaisi jutun lopputulokseen ja kun asianosainen ei ole voinut tai huomannut esittää sitä aikaisemmin. Esimerkkinä on mainittu, että kuluttajansuojaa koskevassa asiassa asianosaisella, joka ei ole alioikeudessa ymmärtänyt esittää jotakin todistetta, tulisi joskus olla mahdollisuus vedota uuteen, asian ratkaisuun oleellisesti vaikuttavaan todisteeseen.
Lainkäytön keskeisenä tavoitteena on, että oikeudenkäynti johtaa aineellisoikeudellisesti oikeaan ratkaisuun. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin esitöistä on pääteltävissä, että tämä tavoite on tarkoitettu otettavaksi huomioon harkittaessa, sallitaanko valittajan vedota uuteen seikkaan vasta hovioikeudessa. Toisaalta mainittu säännös menettäisi pitkälti merkityksensä, jos uuteen seikkaan vetoaminen vasta hovioikeudessa sallittaisiin jo sillä perusteella, että asian ratkaisun muutoin voitaisiin arvioida muodostuvan aineellisoikeudellisesti virheelliseksi. Näitä näkökohtia punnittuaan Korkein oikeus pitää perusteltuna tulkita säännöstä siten, että pyrkimys aineellisoikeudellisesti oikeaan ratkaisuun on otettava huomioon harkittaessa, onko valittaja esittänyt pätevän aiheen sille, ettei hän ollut vedonnut seikkaan alioikeudessa. Asian ratkaisun muodostuminen aineellisoikeudellisesti virheelliseksi ei kuitenkaan yksistään riitä perusteeksi uuden seikan huomioon ottamiseen.
Harkitessaan tätä taustaa vasten, ovatko A ja hänen myötäpuolensa saaneet vasta hovioikeudessa vedota suosimistarkoitukseen kanteensa tueksi, Korkein oikeus on ottanut huomioon seuraavaa.
Korkeimman oikeuden arvion mukaan on todennäköistä, että kanne olisi perusteeltaan hyväksyttävä, jos suosimistarkoitukseen vetoaminen sallittaisiin. Tämän uuden seikan huomioon ottaminen vaikuttaisi siten olennaisesti jutun lopputulokseen.
D on jo haastehakemuksen johdosta antamassaan kirjallisessa vastauksessa kiistänyt kanteen sillä perusteella, että E:n oli otaksuttava tarkoittaneen lahjan muuksi kuin ennakkoperinnöksi. Tämä kiistämisperuste on esitetty myös valmisteluistunnossa, jossa D on ilmoittanut kirjalliseksi todisteeksi lahjoitukseen johtaneista syistä ja olosuhteista B:n hänelle lähettämän kirjeen. Hän on myös nimennyt kuultaviksi todistajan ja vastaajat henkilökohtaisesti muun ohella lahjoitukseen johtaneista olosuhteista ja syistä sekä lahjoituksen tarkoituksesta. Kysymys suosimistarkoituksesta ei siten ole tullut esille vasta pääkäsittelyssä, vaan jo asian valmistelussa. A:lla ja hänen myötäpuolillaan on jo tuossa vaiheessa ollut tilaisuus ja aihetta harkita, vetoavatko he kanteensa perusteeksi suosimistarkoitukseen joko lahjoituksen ennakkoperintöluonnetta koskevan väitteensä sijasta tai vaihtoehtoisesti tuon väitteen kanssa. Ottaen huomioon esitetty kiistämisperuste ja sen tueksi ilmoitettu todistelu sekä se, että A:ta ja hänen myötäpuoliaan on asiassa edustanut lainoppinut asiamies, heidän olisi jo käräjäoikeudessa pitänyt ymmärtää suosimistarkoitukseen vetoamisen merkitys asian ratkaisun kannalta. Kanneperustetta valmisteluistunnossa täsmennettäessä heidän puolestaan on kuitenkin ilmoitettu, ettei kysymyksessä katsottu olevan suosiolahja.
Mainittuja näkökohtia vastakkain punnitessaan Korkein oikeus pitää ratkaisevana sitä, että asian ratkaisun muodostuminen aineellisoikeudellisesti virheelliseksi on seurausta A:n ja hänen myötäpuoltensa käräjäoikeudessa kanteensa perusteisiin nimenomaisesti tekemästä rajauksesta. Tähän nähden Korkein oikeus päätyy kokonaisarviointinaan siihen, että A ja hänen myötäpuolensa eivät ole saattaneet todennäköiseksi, etteivät he olisi voineet vedota suosimistarkoitukseen käräjäoikeudessa tai että heillä muuten olisi ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Hovioikeuden olisi näin ollen tullut jättää suosimistarkoitukseen vetoaminen hovioikeudessa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin nojalla huomioon ottamatta.
Käräjäoikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla kanteessa tarkoitettu lahja ei ole ollut ennakkoperintöä. Kanne on tällä perusteella ajettuna hylättävä.
Korkein oikeus lausunee tuomiolauselmana:
Hovioikeuden tuomio kumotaan. A:n ja hänen myötäpuoltensa valitus hovioikeudelle jätetään huomioon ottamatta siltä osalta kuin siinä on kanteen perusteeksi vedottu E:n tarkoitukseen suosia D:tä. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.
Oikeusneuvos Palaja: A, B ja C ovat ajaneet lakiosan täydennyskannetta D:tä vastaan. He ovat käräjäoikeudessa lausuneet, että asianosaisten äiti E oli 9.8.1988 lahjoittanut muun muassa D:lle erään yksiön hallintaan oikeuttavat osakkeet. Kanne on käräjäoikeuden valmisteluistunnossa perustettu nimenomaisesti siihen, että lahjoituksessa oli kysymys äidin antamasta ennakkoperinnöstä eikä suosiolahjasta.
Perintökaaren 7 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan lakiosaa määrättäessä pesän varoihin on lisättävä muun muassa perittävän antama ennakkoperintö ja hänen lainkohdassa tarkoitetuille henkilöille antamansa sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu suosia sen saajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi.
Käräjäoikeus on katsonut lahjoituksen olleen suosiolah- ja ja on hylännyt kanteen. A, B ja C ovat valittaessaan hovioikeuteen vaatimuksensa tueksi vedonneet vaihtoehtoisesti siihen, että E oli antanut suosiolahjan. Hovioikeus on lausumillaan perusteilla päätynyt siihen, että käräjäoikeus olisi voinut tutkia kanteen myös suosiolahjana. Hovioikeus on hyväksynyt kanteen.
Asiassa sovellettavan oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 14 §:n 2 momentin (1064/1991) mukaan tuomiota asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei saanut perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ollut vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Jotta käräjäoikeus olisi voinut hyväksyä lakiosan täydennysvaatimuksen sillä perusteella, että E oli tarkoittanut lahjalla suosia D:tä, A:n ja hänen myötäpuoliensa olisi tullut nimenomaisesti vedota sekä lahjoitukseen sinänsä että myös E:n suosimistarkoitukseen. Merkitystä ei ole sillä, mihin seikkoihin vastaaja on kiistämisensä tueksi vedonnut. Kun kannevaatimuksen perusteeksi ei ollut vedottu suosimistarkoitukseen, käräjäoikeus ei ole voinut hyväksyä kannetta sillä perusteella, että lahjoitus oli suosiolahja.
Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan, sellaisena kuin lainkohta oli 22.7.1991 annetussa laissa, valittaja ei saanut hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin kuin niihin, jotka oli esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattoi todennäköiseksi, ettei hän ollut voinut vedota seikkaan alioikeudessa tai että hänellä oli ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.
Perintökaaren 6 luvun 1 §:n mukaan mitä perittävä on eläessään antanut rintaperilliselleen, on ennakkona vähennettävä tämän perinnöstä, ellei muuta ole määrätty tai olosuhteisiin katsoen otaksuttava tarkoitetun. Säännös perustuu olettamukseen, ettei perittävä ole tarkoittanut suosia ennakkoperinnön saajaa muiden rintaperillistensä kustannuksella. Perintökaaren 7 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitettu suosiolahja perustuu juuri antajansa tarkoitukseen suosia lahjansaajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi. Nyt esillä olevassa tapauksessa osakkeiden lahjoitus on lahjoittajan subjektiivisesta tahdosta riippuen ollut joko ennakkoperintö tai suosiolahja.
Oikeudenkäymiskaaren edellä mainitun 25 luvun 14 §:n 2 momentin prekluusiosäännöksen tavoitteena on tehostaa oikeudenkäyntiä ja edistää asian käsittelyn keskittämistä. Kun asiassa on kysymys lakiosan täydentämisestä rintaperillisten välisessä suhteessa, lahjan luonnehtiminen sekä ennakkoperinnöksi että suosiolahjaksi johtaa kuitenkin kanteen hyväksymiseen. Tällöin sanotut tavoitteet eivät vaarannu, vaikka A:n ja hänen myötäpuoltensa sallitaan käräjäoikeuden katsottua perinnönjättäjän tarkoittaneen suosia lahjalla D:tä hovioikeudessa vedota tähän suosimistarkoitukseen. Lainkäytön keskeinen tarkoitusperä on aineellisoikeudellisesti oikean ratkaisun saavuttaminen.
Sanotuilla perusteilla katson, että A:lla ja hänen myötäpuolillaan on ollut pätevä aihe vedota hovioikeudessa siihen, että lahja on ollut suosiolahja.
Käräjäoikeuden lausumilla perusteilla kysymyksessä on ollut perintökaaren 7 luvun 3 §:n 3 momentissa ja 8 §:ssä tarkoitettu suosiolahja.
Sanotuilla perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.
Oikeusneuvos Suhonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Palaja.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Piisi.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Hyrkäs, Virkkunen ja Tuukkanen. Esittelijä Marja Terttu Mälkki (mietintö).
Asian ovat ratkaisseet presidentti Heinonen sekä oikeusneuvokset Suhonen (eri mieltä), Tulokas, Palaja (eri mieltä) ja Arponen. Esittelijä Tuomo Antila (mietintö).